Nurmon Jymyn lokakuun johtokunnan kokouksessa tuoli Antin ja Pasin välissä oli tyhjä. Siinä Katja olisi istunut. Sytytimme pöydälle kynttilän ja hiljennyimme. Vaikka kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin, soi korvissamme Katjan hersyvä nauru. Ihan niin kuin joka kokouksessa, sillä hän oli aina paikalla.

Katja on poissa. Lopullisesti. Emme ymmärrä. Emme tiedä, mitä toisillemme sanoa. Tiedämme vain, että suurisydäminen, lämmin ja helposti innostuva seuraihminen seuraa nyt jymyläisten toimintaa jostain sieltä, minne meillä ei ole näköyhteyttä.

Katja oli niitä ihmisiä, jotka kantoivat vastuuta. Kun kaivattiin osallistujaa, järjestäjää, mukaan lähtijää, hän ei koskaan kieltäytynyt. Kyllä minä voin tulla, Katja sanoi. Ja tuli myös. Pesi ikkunoita Haalin tanssilavalla, järjesti ja kannusti pieniä jumppareita kirkkopyhän tehtävissä, varasi salivuoroja, selvitti, kantoi huolta.

Lähes vuosikymmen seuran johtokunnassa teki jumpparista henkeen ja vereen jymyläisen. Katja oli ylpeä oman seuransa sinivalkoisista väreistä, eikä hän jättänyt sitä kertomatta. Katjan innosta, sitoutuneisuudesta ja välittämisestä meillä jälkeen jääneillä ei ole mitään muuta kuin opittavaa.

Katja, meihin sinä jäit.

Nurmon Jymy